Kävimme tänään Röykässä esittäytymässä tulevaisuuden lapsisuunnitelmia ajatellen ja siinä samalla sain vastailla pariinkin kysymykseen Nauruun liittyen. Merle-eläimen pörrätessä ystävien ympäröimänä ja juoksennellessa kahjo ilme naamallaan metsässä siitä todettiin, ettei sitä huonovireiseksi treeneissä uskoisi. Se veti minut hetkeksi hiljaiseksi. Tajusin luoneeni mediassa koirastani kuvan, että paimenkoiran sijaan se muistuttaa kamelia, jolta on yksi jalka katkaistu.

Vire on kaikkien koirien kanssa vähän monimutkainen treenattava. Joillakin sitä virettä täytyy nostaa, toisilla laskea. Minun pahin virheeni oli, että oletin Naurun toimivan samalla tavalla kuin Kida. Sen sijaan, että olisin huomioinut sen yksilönä ja edennyt sen vaatimalla, hitaammalla tahdilla, oletin senkin antavan vireen tekemiseen ihan ilmaiseksi. Kidahan on melkoinen professori, virkamies, joka kilisevästä pääkopastaan huolimatta tykkää tehdä duunia. Tai no, niin nykyään - jotenkin olen vuosien antanut kullata muistot ja unohtanut, miten vaikeaa Kidan kanssa tähän pisteeseen pääseminen on ollut, kun se mm. pelkistä kepistä paineistui miltein liikkumiskyvyttömäksi...





Onneksi jokainen virhe opettaa, eikä mitään ole pilalla. Tätä muistutti minulle Laurakin, kun aloitin oivallukseni kertomalla, että "itse olen tokoni pilannut". Tiedän kyllä itsekin, ettei pilalla mitään olekaan, vaikka saankin paikata itse aiheuttamiani mokauksia. Tässä piti kaikki tavoitteet laittaa pois, jonka myötä koin itsekin rentoutuneeni ja tekemisestä tuli aidosti mukavaa, ei vain itselleni valehdellen. Pari päivää sitten teimme Naurun kanssa parhaan tokotreenin ikinä. Mikä olisi hauskempaa, kuin työskennellä tällä ilmeellä tekevän koiran kanssa, joka pinkoi ruutuunkin sellaista vauhtia, ettei tassut meinanneet maahan osua? Ja se repi lelua niin, että meinasin kaatua naamalleni ja sen häntä viuhtoi välillä seuratessa, jolloin minua hymyilytti kamalasti.






Nykyään, kun minulta kysytään Naurun vireestä, en enää sano juuta ja jaata. Pyydän tulla katsoaan itse ja tekemään omat päätöksensä, sillä uskon monen olevan minun kanssani täysin eri mieltä. Olen tietenkin kriittisempi itseäni ja koiraani kohtaan kuin moni muu. Ja vaikka tokosta tulikin vähän tylsää Naurun mielestä, hakumetsällä se on aivan kreisi ja agilityssakin hakee vauhtiaan paremmaksi kokoajan. Kunhan se oppii radalla hallitsemaan vauhtinsa täysillä - ja minä juoksemaan! - saa bortsut kyytiä!

Huomaan kuitenkin, että Nauru on taas vallannut ihan oman alansa sydämestäni. Jokainen koirani on minulle kultaakin kalliimpi ja Naurusta on tullut yhtä suosikki kuin muistakin. Se on ihmeellinen luonteeltaan ja näistä se, joka saa minut aina hymyilemään ja nauramaan. Sen ihanat, persoonalliset ja sydämelliset tavat luovat mieleeni valtavasti lämpöä silloinkin, kun surullisuus on vetänyt mieleni synkkään peittoon.

Vitsit se on kreisin mahtava. Tulkaa kaikki moikkaamaan sitä.
Saatan antaa teidän halatakin sitä jossain oman halailuni välillä.




Kaikki kuvat c: Rebecca S.

Muistanpa ajan, kun ajelehdin mukaan internetkeskustelujen petolliseen maailmaan. Itsetunto teinitytöllä oli kuin heinänkorsi, valmis liiskantumaan kenen tahansa isomman kengän alle. Silti piti yrittää olla pätevä ja noheva - siinä kuitenkin, kun ajautui suukopuun toisten käyttäjien kanssa, oli lopputuloksena ahdistus, paha mieli ja vähän itkuakin. Siinä mietti, kuinka koko netti nyt nauraa eikä enää voi kirjoittaa mihinkään. Koko elämä rappiolla ennenkuin se ehti alkaakaan, ihan vaan, koska netissä tuli kiistaa asiansa paremmin esittävän kanssa.

Nettiselailun yleistyessä alettiin valistaa myös asiallisen kommunikoinnin puolesta. Monissa paikoissa oli mahdollista kirjoittaa kasvottomina - ja on edelleenkin! - jolloin ihminen pääsi purkamaan synnynnäistä provohaluaan viattomiin sivullisiin. Ilman, että kukaan välttämättä osasi yhdistää henkilöä. Usein tällaiset käyttäjät tekivät (tai tekevät) itselleen useampiakin valheellisia tunnuksia voidakseen ärhäköidä nettimaailmassa ilman huolen häivää. Alettiinkin muistutella, että kirjoittajalla on vastuu siitä, mitä nettiin suoltaa. Jos haukut jotakuta, pahoitat mielen, menet henkilökohtaisuuksiin tai teet jopa rikoksen, syy on sinun ja vastuu on kannettava. Asiallisella kirjoitusasulla ja mahdollisimman neutraaleilla sanavalinnoilla voidaan vastapuolelle ilmaista, ettei keskustelussa olla mukana pahansuopaisuus päällimäisenä ajatuksena. Myös hymiöitä on kehoitettu käyttämään, jotta kirjoittajan tunteiden tulkitseminen olisi (muka) helpompaa.






Minäkin kehityin. Aloin kirjoittamaan mitä neutraaleimmilla sanavalinnoilla. Korostin sanoja, joilla painotin yleistäväni ja laitoin virkkeiden väliin muistutuksia, etten tarkoita viestejä kenellekään henkilökohtaisesti. Jos puhuttelin jotakuta, pyrin tekemään sen nimeä käyttäen, jotta henkilö ymmärtää viestin olevan hänelle. Nöyristelyä ja varomista, mutta silti aina tuntui, että paha mieli jäi varsinkin kiivaampien keskustelujen jälkeen. Miten voi saada pahan mielen, vaikka kukaan ei ole henkilökohtaisesti mollannut, mutta silti tuntuu, että on ydinsota käynnissä?

Kun aloin kiertää enemmän valmennuksissa, hahmottui tilanne, joskin hyvin erilaisessa hetkessä. Keskustelin avopuolisoni kanssa siitä, miten valmennus oli mennyt. Kun nauraen kerroin, miten valmentaja oli huikannut menoni näyttävän samalta kuin "mummon matka torstaina ostoksille", hekottelimme hetken yhdessä. Avopuolisoni sanoi, että minä tarvitsenkin valmentajan, joka sanoo suoraan. Häkellyin hieman tästä, koska minusta kyseinen lausahdus ei ollut mitenkään erityisen suoraan sanottu. Se oli huumoria, jolla samalla viitattiin, että kovempaa voisin mennä. Ei tullut paha mieli, mutta viesti meni perille. Avo kuitenkin mietti, että kyllä joku herkkis voisi jo tuostakin itseensä ottaa ja asia jäi vaivaamaan minua.







Nettikeskustelujen maailmassa korostetaan kirjoittajan vastuuta. Entä lukijan vastuu? Tuntuu, että jos kirjoitusasu on hiemankaan rönsyilevämpi tai suorasukaisempi, on joku ottamassa asian itseensä. Ei ole merkitystä, vaikka asia olisi sanottu yleisellä tasolla - siitä loukkaannutaan kuitenkin. Suurin osa keskusteluilla jutustelevista tuntuu ottavan asiat syvästi henkilökohtaisesti, varsinkin, jos jokin aihe lähtee syyniin itse aloitetusta aiheesta/kysymyksestä. Keskustelu kuitenkin toimii usein niin, että jos henkilöt Martta ja Pirjo puhuvat sateesta, tulee vieressä hengailevalle Koistiselle mieleen siitä sateenvarjot. Ja miten unohtui ostaa niitä. Esiin nostettu kysymys, kommentti, lausahdus tai jopa vitsi voi synnyttää täysin uuden keskustelun, eikä se ole mikään henkilökohtainen loukkaus alkuperäistä aloittajaa kohtaan. Tai ei ainakaan pitäisi olla - jos henkilökohtaisesti haluaa loukata ja olla idiootti, olisi se hyvä tehdä puhutellen nimellä. Tällöin loukattukin tietää, että nyt oli oikeasti lupa ottaa itseensä, syystäkin.

Lisäksi minusta tuntuu, että netissä eletään kuin toista elämää, joka vain sijaitsee eri ulottuvuudessa. Siellä rakennetaan ihan oma persoona, joka voi olla paljon rohkeampi, mukavampi tai jopa rikkaampi kuin oikean elämän minä. Jos nettimaailmassa tulee suukopua, on ystävyyden lopettaminen helppoa - ja parhaimmillaan livenä voi esittää, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Näille tällaisille käyttäjille sanoisin, että älkää rakkaat menettäkö otettanne ihan oikeasta elämästä! En yhtään ihmettele, miksi useat julkkikset välttelevät itseensä koskevien kommenttien selaamista tietokonepäätteiltä. Jos joku luo mielikuvansa jtai vaikka itsetuntonsa kasvottoman, eleettömän, yleensä yksipuolisen (ja usein kiivastuneen) näkökannan pohjalta, ei sellaisen henkilön tapaamatta jättäminen ole suurikaan menetys. Jos mielipidettä ei uskalla sanoa kasvokkain elävälle olennolle, ei hänen louskutuksensa näyttöpään suojassa ole ahdistumisen arvoinen. Ja mikä parasta, ylensä itse suurentelee asiat. Vaikka itse olisi varma, että ihan taatusti tästä selkkauksesta kuiskutellaan vielä vuosien päästä, on asia luultavasti viikon päätä jo unohtunut.






Tekstini rönsyili nyt hyvinkin mutkikkaaksi, mutta halusin jakaa ajatuksia, joita olen pitkään mielessä kantanut. Kukaan netin käyttäjä ei ole täydellinen ja kaikki voivat myös mokata. Kuten kaupan kassajonossa, on päiviä, kun joskus on vahingossa tyly toiselle ilman syytä, toisena päivänä on sitten asiallisempi. Inhimillisiä olentoja me jotkut kaikki kuitenkin olemme. Sitä omaa pipoa kannattaa kuitenkin löysätä, jos tuntuu, että melkein koko elämä pyörii netin ja sen käyttäjien mielipiteiden ympärillä. Jospa ensi kerralla pahastumisen sijaan ottaisitkin asian vähän leppoisammin? Jos ennen kiukustumista toteaisitkin, että hei, toi tyyppi ei varmaan edes tarkoittanut mua, vaan puhui yleisellä tasolla.

En edes muista, koska olisin loukkaatunut viimeksi nettikäyttäjän kommentoinnista. Huolimatta siitä, että olen viimeaikoina käynyt hyvinkin kiivaita keskusteluja eri osa-alueista useammissa sijainneissa. Tai luultavasti joku nyt on sitä mieltä, että itken kotona, kun tämän aiheen kirjoitin. Mut hei, tää nyt sattui olemaan hyvä blogimatsku! Ei multa tällaista settiä ole tullut sitten koiramaailman arvostuksen. 

Ja vaikka joku haukkuisikin, opetti Pride-niminen elokuva minulle tavan, jonka tosiaan aion opettaa tulevaisuuden lapsilleni, jos sellaisia huono-onnisia tulee minulle siunaantumaan. Saman tapaista ajatusmaailmaa opetti minulle myös The Imitation game-elokuva. Jälkimmäiseksi mainitussa esitettiin, kuinka vastaantaistelu vain lietsoo tilannetta pahemmaksi. Passiivisuus sen sijaan vähentää hyökkääjän kiinnostusta, lopettaen provosoinnin kokonaan. Pride-elokuvassa sen sijaan opetettiin ottamaan haukkumanimet omakseen. Jos tekemisesi aiheuttaa jossakussa närää ja hän alkaa sinua herjaamaan, miksi otat sellaisen idiotismin itseesi ja tunnet alemmuutta toisen tyhmyyden takia? Mieluummin sitä ottaa asian vahvuudekseen ja saa vastapuolen häpeämään itseään, kun loukkaus ei mennytkään perille.

Jos joku tekee tietoisesti pahaa tai loukkaa henkilökohtaisesti, on syy hänen. Vaan jos joku ottaa itseensä ilman, että viestissä millään tavalla oikeasti loukataan tai välttämättä edes viitataan, ei syy ole yhtään enempää kirjoittajan kuin lukijankaan. Usein käytetään perustelua, että "on niin vaikea lukea tarkoitettua viestiä, kun ei nää ilmeitä ja mielialaa". Se kannattaa yhtä lailla muistaa lukiessa kuin kirjoittaessakin. Ainakin itselläni on ollut paljon mukavampaa, kun ei kommentoidessa kokoajan tarvitse laittaa niitä kymmentä sulkua virkkeen sisään pitääkseni huolen, ettei nyt varmasti pahinkaan herkkämieli joudu itkemään kotona viestini takia. Syyttä.

Minulta on toivottu paljon valokuvaukseen liittyvää postausta. Sairaslomalla on se kiva puoli, että koska ei ole mahdollisuutta tehdä mitään järkevää ja fyysistä, voi velvollisuuksia pakoilla "luvan kanssa" bloggauksen äärelle. Valokuvauksesta on nopeassa ajassa tullut yksi elämäni henkirei' istä ja yksi tärkeimmistä harrastuksistani. Tuntuukin siksi oivalliselta jakaa pientä uumoria kaikille muille kuvaukseen hurahtaneille - tai hurahtaville.

Tällä hetkellä olen panostanut enemmän laatuun kuin määrään kalustossani. Vaihdoin Nikonista Canoniin parisen vuotta takaperin, kun tuntui helpommalta jakaa samoja objektiiveja exäni kanssa. Tällä hetkellä mukanani roikkuu Canon EOS 70D-runko ja objektiivit Canon EF 85mm f/1.8, sekä Sigma 70-200mm f/2.8. En tekstissäni kuitenkaan syvenny objektiivien ominaisuuksiin sen enempää, toki asiaa voi kysellä vaikka kommenttikentän kautta, jos käyttökokemustani halajaa!

Alla julkaistuja kuvia ei ole käsitelty. Kuvankäsittely on kuitenkin usein tärkeä osa valokuvaamista. Kuvanmuokkaus ei aina tarkoita överiä filttereillä raiskaamista, vaan koska kamerasta tietokoneeseen siirrettäessä esimerkiksi värien laatu usein aavistuksen huononee, pieni kontrastin lisääminen tai horisontin suoristaminen voi olla ihan tarpeellista. Toiset pitävät enemmästä muokkaamisesta, toiset luonnollisemmasta. Ei voi sanoa, että toisen tapa olisi toista huonompi.




Se hetki, kun vahingossa ISO-arvo humahtaa kaakkoon. Miten siinä niin kävi. Manuaali-asetuksilla pitää olla tarkkana varsinkin syysaikaan, sillä valo muuttuu hurjalla nopeudella. Tämän kuvan ottohetkellä ravasimme metsän ja pellon väliä, jonka lisäksi pienet pilvenhattarat välillä piilottivat auringon visusti. Niinhän siinä sitten kävi, että arvoja säätäessä kieräytti sormi rullaa liikaa ja näin sai muuten täydellinen laukkakuva puhkipalaneen takin niskaansa. Kidasta kun noita juoksukuvia on täydellisiä muutenkin niin paljon, niin ei haittaa... OLISIKIN.





No nyt tuli kiva kuva - tai olisi tullut ellei koko järven vesi valuisi hiljalleen vasemmalla kuvan ulkopuolella. Luultavasti koirakin huuhtoutuu veden mukana, kunhan se sekunnin ajaksi keskittyy muuhun kuin tasapainoiluun. Joskus horisontti jää hieman vinoon ja asia on onneksi helposti korjattavissa kuvanmuokkauksella. Ihanne luonnollisesti olisi, että kaikki kuvassa olisi harmoonisen täydellistä ilman vippaskonsteja - ja onneksi sellaisiakin kuvia tulee, kun kokemus karttuu.






Koirat ja photobombauksien ilot! Hyvin usein kun mahtava kuva on liipasimella, tapahtuu yllättäviä asioita. Yleensä yllättävä asia on korva, häntä, tassu tai takapuoli. Eipä ihmekään, että valokuvaajien koirilla "odota" ja "väistä" ovat usein hyvin toimivia käskyjä...





Tässä kuvassahan ei olisi mitään vikaa, jos eläin olisi kokonaan kuvassa. Miten se aina meneekin niin, että viimeinen varvas ja ne pari pidempää häntäkarvaa jäävät kuvan ulkopuolelle? Perfektionistinen valokuvaaja ei moista siedä ja valokuva ansaitsee itselleen elinikäisen julkaisukiellon... paitsi tällaisissa töpeksimisjulkaisuissa.








Poseerauskuvat ovat yleensä helppoja. Saa itse mallailla taustan, poseerauspaikan, katsoa, että valo sopii. Koira on luonnollisesti opetettu hyvään odottamiseen tai jos ei, on mukana luonnollisesti joku kaveri, joka makaa koiran takana pitelemässä remmiä ja näyttää siltä, että kiltti koira odottelisi itsekseen. Ja silti ihastuttava, elävä olento päättää pilata kuvan näyttämällä parhaat ilmeensä. Sitähän kuvissa toivotaan - edustavaa asennetta. Usein koirien käsitys sellaisesta on vain niin toisenlainen kuin meillä ihmisillä.









Ja sitten on koko shown varastajat. Hulvattomat yksityiskohdat takaavat yleensä, ettei kuva järin katu-uskottava ole, mutta huumoria ne takaavat katsojille vielä pitkänkin ajan päästä. Naurun kuva on vajaan vuoden takaa ja jaksaa silti edelleen höhötyttää minua joka kerta.







Palataksemme aiheeseen puhkipalaminen. Joissakin kuvissa se on vain pakollista, vaikka se silmiä vähän korventaakin. Silloin toivoo, että koira olisi uljaassa asennossa ihan itsestään, mutta tietenkin silloin se korvaystävä on joko haistelemassa...



... tai pissalla.







Tai sitten ihan vain se yleisin, kun tarkennus osuu juuri viereen, kuin mihin olit ajatellut. Pieni pala kanervaa, mustikkaa, puolukkaa tai kiveä olikin juuri se henki, jonka kuvaan halusit. Kanpai!

Lukijamäärä on noussut huimaan 188 lukijaan. En koskaan ole hommaa varsinaisesti tehnyt lukijamäärän numerot silmissä välkkyen, mutta onhan se ihan älyttömän suuri motivaattori kirjoittamiseen. Vielä kun teistä useampi kävisi rääkymässä postausvonkailuja kommentteihin, saattaisin saada jotain oikeasti aikaiseksi! Minullahan on ideoita roppakaupalla, luonnoksiakin muutama, mutta sitten iskee saamattomuus ja painunkin lenkille koiria kuvaamaan. Ja lenkin jälkeen kuvat jää pölyttymään kuvakansioonsa.

Story of my life.

Minun on kuitenkin jo hetken tehnyt mieli kyhätä jonkinlaista kilpailuntynkää. Mahtava nettikauppa Petnetstore lähti mukaan juoneen ja sponsoroi palkkioksi tuotepaketin, jolle toden totta on tarvetta Pohjolan varjon laskeutuessa.

Kilpailutehtävä: Saada yhteensä 200 virallista lukijaa 25.10 mennessä.
Miten? Juoruamalla kavereille ja levittämällä kilpailun ilosanomaa haluamallasi tavalla.
Milloin? 13-25.10 klo 18 mennessä
Mitä saan palkkioksi? Petnetstoren sponsoroiman heijastinsetin! Settiin sisältyy jompi kumpi alla näkyvistä heijastinliiveistä (oranssi tai keltainen, merkki Hau-Hau Champion) sekä Glow:n vilkkuvalo. Lisäksi allekirjoittanut sujauttaa vielä mukaan yllätysjuttuja hyvän mielen takaamiseksi!





Kerro kommenttikenttään, miten juuri sinä osallistuit lukijakeräystalkoisiin. Linkitä linkki blogipostaukseen, kopioi kirjoittamasi facebookpäivitys, paljasta reitti instakuvaan! Kommentoi samalla nimesi ja sähköpostiosoitteesi, sillä voittajaan otetaan yhteyttä henkilökohtaisesti. Voit samalla kertoa, oletko vanha uskollinen lukija vai kenties uusi vahvistus joukossa! Mikäli olet uusi, voit vielä paljastaa, mistä keksit liittyä lukijaksi!

Katsotaan, saadaanko tavoite täyteen ja samalla kirjoittaja-akan ahteriin kunnon motivaatiopotku! Arvonta suoritetaan, vaikkei lukijamäärä täyttyisikään. Lähtee tämäkin blogi palaamaan entiseen hohtoonsa.

PS. Olethan tsekannut Petnetstoren facebookissa? Kauppa järjestää usein sivullaan kaikenlaisia hauskoja arvontoja!

Niin no. Parempi överit kuin vajarit.
Näköjään kaikessa.

Mä unohdin, että kerroin ekassa videossa parhaimmaksi muistoksi Tapsasta, miten se söi lenkillä yhdellä nielaisulla kokonaisen banaaninkuoren. Nyt kerroin kuitenkin senkin!

PS. Olen varma, että movie maker on kussut äänet väärille paikoille, mutten kehtaa katsoa videota enää uudestaan ja korjata hahahahaw.
PPS. No ihan on väärillä paikoilla. Buuhuu. Ens kerralla sit.

Suurkiitos kaikille kysymyksiä laatineille! Seuraava postaukseni tulee antamaan vastaukseni näihin. Ihan superkivoja kysymyksiä näytti olevan, mitä muutamaa ensimmäistä vilkaisin. Ajattelin kylläkin vastata kysymyksiin niin, etten lue loppuja etukäteen, joten siinähän pohdiskelen vastausta - teidän kaikkien tuijottaessa. ;)

Minusta on ihana aloittaa bloggailu kesäloman jälkeen kertomalla teille erittäin hyviä uutisia. Hymy karkaa huulille ihan vain, kun muistelen eilistä. Lähdimme päivän varoitusajalla tokokeeseen Kidan kanssa. Menimme ihan vaan kahdestaan - avo jäi tekemään koulujuttujaan, Tara oli vielä maalla lomalla, Naurukin sai jäädä kotiin. Minä ja Kida, talsimme kisapaikalle, teimme sekaisin vähän tokoa ja agia, valmistautuessamme kokeeseen. Jännitti niin älyttömästi, flunssa pureskeli vielä nokkaa.

Koko kokeen ajan meillä oli hauskaa yhdessä. Kidalla vielä enemmän kuin minulla. Jokaisen liikkeen jälkeen se katsoi minua innokas aussiehymy naamallaan ja odotti, mitä seuraavaksi. Mikään ei häirinnyt sen keskittymistä, sillä me tehtiin hommia yhdessä.



Valioitumiskello on aika pistää tikittämään. Me emme nimittäin palaa enää voittajaan. Kida voitti luokan yhden liikkeen nollautumisesta huolimatta - VOI1, 258p., sij1!

Tuomarina Ilkka Stén, kisapaikkana Ojangon koiraurheilukeskus, Vantaa

Paikkamakuu 10 - "Mikäs tässä auringon paisteessa makaillessa", tuumasi tuomari numeroa näyttäessään.
Seuraaminen 8 - Peruuttaminen sujui nätisti, mutta jätti perusasennon ottamatta. Olin niin ylpeä. Yhdessä vasemman käännöksessä kiepsahti ympärini. Ei äännellyt!
L-kirjain 9 - Liikkeet oli istu ja maahan. Sain neuvoksi, etten mene niin läheltä kartioita kuin tällä kertaa menin, jottei vaan koira vahingossa joudu väärälle puolelle. Ihanaa, kun annettiin vinkkejä! Kida suoritti liikkeet näppärästi.
Luoksetulo 8 - Ennakoi pysähdystä, eikä muutenkaan ollut räjähtävää nopeusvoimaa. Suoritti kuitenkin kiltisti.
Ruutu 10 - No ihan paras Kida. Meinasin ensin hämääntyä, kun liikkeenohjaaja sanoi "liikkeelle mars" sanan "käsky" sijaan. :D Jäin paikalleni raksuttamaan aivojani ja liikkeenohjaaja hoksasi, että jokin meni nyt pieleen. Hassua!
Ohjattu nouto 9 - Koira-parka ei ensin nähnyt kapulaa, joten teki pienen mutkan juostessaan. Lähti oikeaan suuntaan, palautti vähän hitaasti, mutta nätisti. Alun seuraaminen merkille sujui hyvin, kuten myös pysäytys.
Tunnistusnouto 9 - Emme ole treenanneet liikettä kunnolla aikoihin, onneksi se sujui hyvin. Nappasi oman suuhunsa, pudotti, haisteli vielä viereiset, ennenkuin otti oikean uudestaan ja palautti.
Kauko-ohjaus 9 - Itseasiassa varmaan Kidan parhaat kisakaukot ikinä. Vähän varovaiset, mutta selkeät ja suoritti paikoillaan.
Metallinouto hypäten 0 - Lähti hakemaan, lähti palauttamaan, pudotti. En tajunnut käskyttää koiraa ennen hyppyä takaisin noutamaan, jolloin pisteitä olisi vielä herunut. Palautin hakemaan hypyn jälkeen uudestaan, jolloin toi sen erittäin inhoten loppuun asti. :D
Kokonaisvaikutus 8